Ensi kuussa suuntaan retriitille. Kahden yön pituiselle reissulle, jossa ei ole kirjoittamisen lisäksi mitään ennalta suunniteltua ohjelmaa. Matka lyötiin lukkoon jo huhtikuun alussa, joten tässä on ollut reilusti aikaa miettiä mitä projektia haluan työstää retriitin aikana. Kirjoittava ystävä suunnittelee jatkavansa käsikirjoitusta, johon ei ole koskenut moneen kuukauteen, kun taas omat suunnitelmani eivät ole missään vaiheessa olleet kovin selkeitä. Enimmäkseen olen pyöritellyt mielessä muutamaa ideaa Projekti kahdeksaan liittyen, mutta mikään niistä ei ole oikein innostanut.
Sitten luin kustannustoimittajan lähettämiä kommentteja Epäonnistuneen nanoprojektin seuraavaa editointikierrosta varten. Samalla mietin, että kun ajatukset ovat retriitin aikoihin muutenkin jo käsikirjoituksen maailmassa, niin miksen käytä retriittiä hyväksi ja työstä jotain, mitä olen toistaiseksi vain aktiivisesti vältellyt, eli sen jatko-osan suunnittelua.
Jatko-osa on itsenäinen tarina, jonka aloituskuva tuli mieleen jo vuosi sitten keväällä.
Aloituskuvan lisäksi tiedän jatko-oasta seuraavat asiat:
-
- Että päähenkilö ja yksi sivuhahmo tekevät kirjassa paluun.
- Että tapahtumapaikka on hyvin rajattu
- Että tapahtuu murha
- Että päähenkilö päätyy tutkimaan tätä murhaa
Suurin syy miksi olen vältellyt projektia, on johtunut siitä yksinkertaisesta syystä, ettei minulla ole tarinalle juonta. En tiedä vastausta kysymyksiin: kuka kuolee ja miksi?
Onneksi kirjaprojektin voi hyvin aloittaa, vaikkei tietäisikään siitä ihan kaikkea. Tieto tekee hommasta helpompaa, mutta se ei ole pakollista. Epäonnistunut nanoprojektikin alkoi yhdestä hölmöstä kysymyksestä, eli voiko kirjoittaa lastenkirjan, jossa on …
Siinä vaiheessa, kun aloitin kirjoittamisen, minulla oli päähenkilö (ilman persoonallisuutta), tapahtumapaikka (ilman yksityiskohtia), sekä löyhä ajatus alkuasetelmasta (muttei vielä juonta). Eli toisin sanoen, tiesin projektista yhtä vähän kuin nyt sen jatkostakin. Projektin ikähaarukkakin tarkentui vasta aloittamisen jälkeen, kun huomasin aiheen sopivan paremmin vähän vanhemmille lukijoille.
Helpottaakseni jatko-osan työstämistä päätin lukea kaksi kirjaa ennen retriitin alkua: Jessica Brodyn Save the Cat Writes a Novel sekä Blake Snyderin Save the Cat Strikes Back.
Molemmat kirjat ovat lojuneet hyllyssä jo useamman vuoden. Snyderin kirjaa en ole koskaan aukaissut, kun taas Brodyn kirjan olen. Ensimmäisellä yrittämällä pääsin melkein kirjan puoleenväliin, toisella puolenvälin yli ja tällä kolmannella toivon pääseväni sen vihdoin loppuun.
Vaikka Brodyn kirjan on jäänyt jo kahdesti kesken, niin siitä huolimatta olen käyttänyt kirjan juonirakennetta jo muutamassa projektissa. Se oli apuna, kun suunnittelin juonta kahteen haudattuun projektiin, Projekti kahdeksaan sekä Epäonnistuneeseen nanoprojektiin.
Tavoitteeni retriitille olisi siis saada aikaiseksi juonisuunnitelma. Sen ei tarvitse olla se lopullinen, vaan edes jotain, olisi riittävä. Niin kuin Brodykin sanoo kirjassaan, niin ensimmäinen suunnitelma osuu harvoin nappiin. Parhaista yrityksistä huolimatta tarina elää kirjoittaessa ja jos huomaa jossain vaiheessa erkaantuneensa suunnitelmasta, niin sitten vaan vedetään henkeä ja suunnitellaan uudestaan.