Maanantai 19.5.
Kuvailen maitokahvin väristä taloa, sen säänpieksämiä seiniä ja ikkunakarmeja, jotka ovat nekin uuden maalikerroksen tarpeessa. Jämähdän kattoon, kun en tiedä millä nimellä sen muotoista kattoa pitäisi kutsua. Apuun tulee rakennusalalla raatava ystävä ja kattomysteeri selviää. Saan aikaiseksi lisää sanoja ja sitten puhumme remonteista. Ensin siitä, mikä liittyy päähenkilön omistamaan maatilaan ja sitten omaamme, kun kylppärin ovi on menossa karmeineen vaihtoon. Lounaalla luomme miehen kanssa evakkosuunnitelmia remonttipäivän varalle. Hänen on tarkoitus mennä toimistolle ja minun taas viereiseen kahvilan.
Iltapäivällä suuntaan pysäkille ja töihin ja illalla mies kertoo sekoilleensa päivistä. Oviremontti ei olekaan tällä viikolla vaan vasta seuraavalla ja minä ilahdun, kun ei tarvitsekaan muuttaa tuttuja rutiineja.
Tiistai 20.5.
Aamulla luen Hesaria ja hyppään yli kaikki Gazaan liittyvät uutiset, aivan kuin aiheen välttäminen auttaisi mitään. En vaan pysty kohtaamaan kaikkea sitä, mitä siellä tapahtuu. Myöhemmin päivällä luen uutiset kuitenkin, vaikka ne tuntuvatkin musertavilta.
Käytän kaiken kirjoitusenergiani kuvaillessani tulipalossa tuhoutuneen talon raunioita 66 sanan verran. Iloitsen siitä, kun käsikirjoitus on vaiheessa, että voin käyttää aikani kuvailuun. Uuttakin pitäisi vielä kirjoittaa ja paljon, mutta en anna sen häiritä minua tänään.
Keskiviikko 21.5.
Aamu meni sählätessä. Heräsin 2:30 ja kognitiiviset taidot eivät vain taipuneet parempaan. Iltapäivällä menin kirjastoon hakemaan varauksia ja sen jälkeen viereiseen kahvilaan. Kirjoitin, kunnes mies pääsi töistä ja kävelimme kotiin.
Torstai 22.5.
Nukuin neljä minuuttia pidempään kuin edellisenä yötä, joten en asettanut päivälle suuria vaatimuksia. Käytin päivän kirjoitusajan siirtämällä eilen kirjoittamani tekstin koneelle ja sitten suuntasin päikkäreille. Myöhemmin päivällä pesin ikkunoita, jotka eivät olleet omiani ja iltapäivällä kustannustoimittaja laittoi viestiä, että flunssa söi työviikon ja kommentit siirtyvät viikolla eteenpäin. Sinänsä ei haittaa. En olisi muutenkaan koskenut tekstiin ennen kuin vasta kesäkuussa.
Perjantai 23.5.
Otin testattavaksi uudet lääkkeet ja nukuin iltayhdestätoista aamuseitsemään. Pitkästä aikaa tunnen olevani oikeasti hereillä, enkä vaan pystyssä ja selviytymistilassa. En voi lakata ihmettelemästä tätä vierasta olotilaa, että tältäkö normaaleilta ihmisiltä yleensä tuntuu?
Käytän energian hyväksi ja editoin keskiviikkona kirjoittamani tekstin parempaan kuosiin. Luen käsikirjoitusta ääneen alkaen ensimmäisestä luvusta ja korjaan virkkeitä sitä mukaan, kun kompuroin sanoissa. Yllätyn positiivisesti, kun luen kohtausta, jossa päähenkilö kulkee keittiöstä olohuoneeseen. Ihmettelen, kuinka sulavaa huoneiden kuvas on ja kuinka vaivattomalta teksti vaikuttaa. Samalla muistelen viime vuoden loppua ja niitä lukemattomia tunteja, jotka käytin kyseiseen kohtaukseen. Vuosia sitten, ennen kuin aloin kirjoittamaan itse, luulin vaivattoman tekstin syntyvän itsestään. Että on ne lahjakkaat kirjoittajat ja sitten me muut, joiden on turha edes yrittää.
Ehdin lukemaan lopulta kolme lukua ennen kuin on pakko suunnata suihkuun ja muihin hommiin. Myöhemmin jatkan luvun neljä editoimista, mutten saa sitä vielä valmiiksi.
Lauantai 24.5.
Suunnitelmissa oli editoida luku neljä loppuun, mutta kahvittelutreffejä kirjoittavan ystävän kanssa lukuun ottamatta, päivän aikana ei tapahtunut mitään kirjoittamiseen liittyvää.
Sunnuntai 25.5.
Päivälle on paljon suunnitelmia, mutta yksikään niistä ei liity kirjoittamiseen. Siksi julkaisen tämän postauksen nyt, vaikka päivä on vasta aluillaan.