Editoiminen on vaiheessa, jossa hajotan enemmän kuin rakennan ja jossa jokainen keksimäni ratkaisu synnyttää ainakin pari ongelmaa lisää. Työ on enimmäkseen aikajanan rikkomista, kohtausten pilkkomista ja tekstimassojen siirtelyä. Välillä editoiminen etenee hyvin, kun taas toisinaan se tuntuu siltä, kuin yrittäisi koota palapeliä, jonka osia ei ole tarkoitettu sopimaan yhteen.
Tällä hetkellä keskityn enimmäkseen epätasapainoon, joka vallitsee käsikirjoituksessa dialogin ja toiminnan välillä. Siksi siirsin neljä riviä yhdestä kohtauksesta toiseen, säästin toisesta luvusta vain muutaman rivin ja poistin loput. Yhdistin kaksi dialogipainotteista lukua keskenään ja samalla säästin lukijan yli 500 ylimääräisen sanan lukemiselta. Nyt tieto, jonka selvittämiseen tarvittiin ennen kolme lukua ja paljon keskustelua, tarvitaankin enää vain yksi luku ja muutama dialoginpätkä.
Dialogin ja toiminnan välinen epätasapaino on jotain, mitä olen joutunut korjaamaan ennenkin, mutta silti tarvitsen aina ulkopuolisen huomauttamaan asiasta, ennen kuin näen sen itse. Ehkä sorrun tähän maneeriin, koska dialogia on helpompi kirjoittaa kuin kuvailua, tai ehkä hahmotan tapahtumat enemmän keskustelujen kautta. Oli syy mikä tahansa, niin nyt metsästän tekstistä kohtauksia, jotka voisin purkaa teoksi pelkän keskustelun sijaan. Välillä korjaus tarkoittaa tiivistämistä, välillä tapahtumapaikan muuttamista ja välillä molempia edellä mainittua sekä uuden tekstin kirjoittamista.
Käsikirjoitus on lyhentynyt tähän mennessä noin kolmentuhannen sanan verran. Se on ihan hyvä alku, mutta kuitenkin vain puolet siitä sanamäärästä, jonka toivon sen kutistuvan ennen kuin kierros on valmis.