Maanantaina kirjoitin vähän uusia sanoja. Niitä oli 55 kun naputtelin ne työmatkalla puhelimen muistiin ja 118, kun olin editoinut niitä päivän mittaan ja luin ne myöhemmin itselleni ääneen. Suurin osa käsikirjoituksesta on syntynyt, kun olen istunut alas ja päättänyt kirjoittaa seuraavan kohtauksen tai luvun. Suurin osa niistä teksteistä, jossa raaputetaan pintaa syvemmälle, ovat syntyneet kuitenkin näin. Pienissä, muutaman kymmenen sanan ryppäissä, kun olen tietoisesti tai tiedostamatta ajatellut jotain tarinaan liittyvää ja oikeat sanat ovat tulleet mieleen.
En muista enää, mitä tarkalleen ajattelin, kun nämä sanat syntyivät. En ainakaan muista ajatelleeni mitään erityistä, kun seisoin valoissa, mutta valojen jälkeen sanat pyörivät jo mielessä. Talteen kirjasin ne vasta vähän myöhemmin, kun istuin bussissa ja kaivoin puhelimen esille. Ja niin täydellisiltä, kun nämä sanat olivatkin tuntuneet vain hetkeä aiemmin, puhelimen muistiin siirtyi niiden vesittyneempi versio. Jostain syystä moni hyvä ajatus näyttää kömpelöltä, kun sen on kirjoittanut ylös.
Onneksi on editointi.
Epäonnistunut nanoprojekti rikkoi viime viikolla kahdenkymmenentuhannen sanan rajan. Syyskuussa, kun kirjoitettuja sanoja oli tasan nolla, kaksikymmentätuhatta tuntui hurjalta määrältä sanoja. Nyt sama sanamäärä ei tunnu riittävän mihinkään. Ensimmäisen rajan rikkoutumisen jälkeen siirsin sanamäärätavoitteen kolmeenkymmeneentuhanteen, mutta tiesin jo silloin, ettei se tule riittämään. Kunhan sekin raja menee rikki siirrän sanamäärätavoitteen taas kymppitonnilla eteenpäin ja sen toivon jo riittävän. En halua tästä massiivista ja rönsyilevää käsikirjoitusta vaan pienen ja kompaktin. Sellaisen, jonka rajat ovat selkeät ja jonka kasassa pitäminen ei vaadi valtavasti energiaa.