Harhautus

Viimeisen parin viikon aikana olen: hukannut yhden pipon ja ostanut uuden tilalle, korkannut käyttöön uuden muistikirjan, käynyt teatterissa, kommentoinut kaverin keskeneräistä käsikirjoitusta, purkanut auki juonihaaroja ja miettinyt, mitä niiden yhdistämisen jälkeen olisi tarkoitus tapahtua.

Suurin osa syksyn kirjoittamisesta on liittynyt joko Neljäskin katoaa editoimiseen, tai sen jatko-osan suunnitteluun. Niin paljon kuin pidänkin Ammaarista ja hänen maailmastaan, niin edellisen editointikierroksen jälkeen huomasin kaipaavani hänestä jo taukoa.

Tauko tuli Projekti kahdeksan muodossa, joka oli ollut jäähyllä kesästä lähtien. Toistaiseksi tekstin työstäminen on tarkoittanut kohtausten siirtelyä paikasta toiseen sekä vanhan tekstin editoimista. Uusia sanoja on syntynyt muutaman kohtauksen verran, mutta tällä kierroksella ne eivät ole etusijalla. Tämän kierroksen kaksi tärkeintä tavoitetta on luoda juonen rautalankamalli sekä päättää, mitkä niistä melkein 30 000 jo kirjoitetusta sanasta ovat säästämisen arvoisia.

Ilokseni, aika moni.

Suurin ongelma, joka minulla on ollut käsikirjoituksen kanssa, on liittynyt erääseen juonikuvioon. Juonikuvio luo tarinaan käänteen ja oli siitä syystä tärkeä. Vaikeaksi tämän juonikuvion teki se, että aina, kun yritin ujuttaa sitä tarinaan, teksti hajosi käsiin.

Ongelmallinen juonikuvio koostui kolmesta osasta: teosta, teon luonnollisista seurauksista sekä harhautuksesta, joka puolestaan koostui teosta ja sen peittelystä. Ja juuri tämä harhautus aiheutti käsikirjoitukseen ongelmia. Vaikka käsikirjoituksen muut kohtaukset syntyivät aika kivuttomasti, niin harhautuksen kohdalla kaikki tuntui väkinäiseltä. Harhautuksen takia käsikirjoituksessa tapahtui asioita, koska juoni niin vaati sen sijaan, että tapahtumat olisivat olleet luonnollista seurausta jo aiemmin tapahtuneelle. Se myös vesitti tarinaa ja venytti käsikirjoituksen alkua niin paljon, että pohdin usein tekstin äärellä, että miksi se tuntui niin tylsältä?

Ratkaisu tähän kaikkeen syntyi eräänä lokakuisena iltana, kun istuin vuoteessa kirjoittamassa päiväkirjaa. En muista enää miksi juuri sinä iltana mietin projektin tylsyyttä. Projekti kahdeksan ei ollut silloin aktiivisesti työn alla enkä ollut edes koskenut tekstiin muutamaan kuukauteen. Todennäköisesti juurikin pitkä tauko oli lopulta kaiken avain ja auttoi minua näkemään tekstin uusin silmin. Huomasin, kuinka keinotekoiselta harhautus tuntui muuhun juoneen verrattuna ja miten epälooginen se oli varsinkin näiden hahmojen tekemänä.

Oivalluksen sanoittaminen sysäsi paljon liikkeelle. Päiväkirjamerkinnän sijaan syntyi uusi juonisuunnitelma, jossa harhautusta ei enää ollut. Uuden suunnitelman myötä huomasin myös, että ongelmallisen juonikuvion teko ja sen luonnolliset seuraukset toimivat itsestään harhautuksena, eikä teksti vaatinutkaan sitä ylimääräistä tasoa hankaloittamaan asioita.

Näin jälkikäteen on helppo osoittaa harhautusta sormella ja sanoa, että tämä tässä oli ongelma. Mutta aiemmin, kun en ollut vielä eristänyt ongelmakohtaa muusta tekstistä niin silloin ei todellakaan tuntunut siltä, että minulla oli käsikirjoitus, jossa oli jokin tietty ongelma, vaan että minulla oli käsikirjoitus, joka oli ongelma.

Suurin syy, miksi ongelmakohdan paikantamiseen meni näin kauan, johtui Projekti kahdeksan syntytarinasta. Harhautus, kun oli yksi kolmesta oivalluksesta, jotka sysäsivät tarinan aikoinaan käyntiin. Ongelmallisten kohtien tunnistaminen ei ole aina helppoa, varsinkin, jos on luonut jo heti alkuvaiheessa rakenteita, joiden purkaminen edes ajatuksen tasolla tuntuu täysin mahdottomalta.

Syrjähyppy Projekti kahdeksan parissa on tulossa pian päätökseen. Neljäskin katoaa -käsikirjoituksen uusimmat kommentit, tipahtivat aamulla sähköpostiin. Kommentteja ei ole enää paljon ja deadlinekin vasta ensi vuoden puolella eli aikaa niiden työstämiseen on ihan reilusti. Siksi taidan sallia itselleni vielä tämän yhden viikon Projekti kahdeksan parissa, ennen seuraavaa vaihtoa.