Minna Mikkonen on kirjailija ja sanataideohjaaja. Hänen esikoiskirjansa Kivenkerääjät julkaistiin vuonna 2015 ja hänen toinen romaaninsa Amelian luut keväällä 2022.
Hei Minna, esittelisitkö itsesi blogin lukijoille ja kertoisitko mistä uusin kirjasi kertoo?
Hei vaan! Ihanaa kun pyysit vierailemaan.
Olen oululainen kirjailija ja sanataideohjaaja. Minua kiinnostaa myös taiteidenvälisyys, ja olenkin ollut osana monitaiteellisia työryhmiä, viimeksi vuonna 2019, kun Amelian luut -esitystaideteos ja installaatio valmistui. Se pohjautui romaanikäsikirjoitukseeni. Työskentelen myös yhteisötaiteen kentällä.
Amelian luut kertoo lentäjä Amelia Earhatin katoamisesta, tai tarkemmin ottaen siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, ja kolmesta määrittämättömän tulevaisuuden henkilöstä, Puutarhurista, Kuvataiteilijasta ja Roudasta, jotka myös ovat erilaisten katoamisten kanssa tekemisissä. Neljä näkökulmaa menneestä ja tulevasta limittyvät ja muodostavat kokonaisuuden.
Minulle tekijänä, ja lukijanakin on kiinnostavinta ja tärkeintä se, miten teos kertoo. Amelian luut on minulle ehkä yritys piirtää katoamisen, poissaolon, yhteyden ja yhteydettömyyden teemoja heijasteleva kuva, tai prisma, kuten eräs lukija kirjasta tulkitsi.
Miten tämä kirja sai alkunsa?
Työskentelin jokunen vuosi sitten taideryhmän ohjaajana, ja teimme ryhmän kanssa erilaisia kirjoitusharjoituksia. Niiden myötä syntyivät Kuvataiteilija, Puutarhuri ja Muuttaja-Routa. Samoihin aikoihin löysin uutisen, jossa kerrottiin Nikumaroron saarelta löytyneistä ja sitttemmin kadonneista luista, joiden nykytutkimus arveli kuuluneen maailmanympäryslennollaan kadonneelle Earhartille. Mielessäni alkoi elää kuva Ameliasta kävelemässä hiekalla. Mietin, mitä liikkuu maahan pakotetun lentäjän mielessä hänen elämänsä viimeisinä päivinä. Luonnoksia kirjoittaessani huomasin pian, että nämä neljä henkilöä ja kaksi aikaa kuuluvat jollakin tavalla samaan tarinaan.
Kirjassasi on kaksi aikatasoa. Amelia Earhartin osuus vuodelta 1937 sekä lähitulevaisuuteen sijoittuva osuus, jossa lunta ei enää ole, merenpinta on noussut ja tulvat ovat arkipäivää. Kumpi näistä tarinalinjoista tuli sinulle ensimmäisenä mieleen? Miten nämä kaksi tarinalinjaa yhdistyivät yhdeksi kokonaisuudeksi?
Vaikea sanoa kumpi tuli ensin, omassa mielessäni nämä ovatkin syntyneet niin yhtä aikaa että ne tuntuvat ilmestyneen tasavertaisina, ikään kuin kaksosina. Tarinalinjojen ja aikojen yhdistymisessä täytyi toki tehdä ajatustyötäkin, vaikka erilaiset aikatasoja yhdistävät elementit syntyivät lopulta hyvin intuitiivisesti, toinen toisiaan kommentoiden ja kutsuen.
Kuinka helppoa tai vaikeaa tämän kirjan kirjoittaminen oli?
Uskon, että romaanin, kuten minkä tahansa taideteoksen tekeminen ylipäänsä on tekijälleen vaikeaa ainakin jossain kohtaa prosessia. Amelian luiden kohdalla vaikein osuus ajoittui viimeisen vuoden ajalle. Alkuun minun oli todella helppo löytää henkilöiden ja maailman luokse, ja esitystaideteoksen myötä syntynyt varmuus siitä, että tästä tulee myös romaani, antoi ihanasti myötätuulta ensimmäisten versioiden valmiiksi tekemiseen.
Kun löysin käsikirjoitukselle oikean kodin, sain kustannussopimuksen ja oli toden teolla alettava etsiä käsikirjoitukselle lopullisen teoksen muotoa ja rakennetta ja näkökulmahenkilöiden lopullista oikeaa ääntä, alkoivat hankaluudet. Uin aika syvissäkin vesissä, ja välillä tuntui että olen huijannut kaikkia, itseänikin uskomaan tähän käsikirjoitukseen, sillä asetelma oli niin kummallinen. Jokin alusta asti prosessia kannatellut intuitio jaksoi kuitenkin sinnitellä kaiken epävarmuuden, vaikeiden hetkien ja umpikujien alla. Kustannustoimittajalla ja esilukijoilla on tietysti suuri rooli prosessin tukemisessa ja uskon valamisessa. Ilman heidän kannustustaan Amelian luiden valmistuminen olisi ollut, ellei mahdotonta niin ainakin lähes mahdotonta. Onneksi kirjailijan ei tarvitse tehdä työtään yksin!
Millaista taustatutkimusta jouduit tekemään kirjaasi varten? Jäikö jokin tietty yksityiskohta erityisesti mieleen?
Olen aina ajatellut, etten ole taustatutkimuksen tekijä. Etten osaisi tehdä romaania, jossa täytyisi hirveästi tutkia jotain ennen kirjoittamista, ettei kärsivällisyyteni tai kiinnostukseni vain riittäisi. Tämän prosessin kanssa tein tutkimusta samalla kun kirjoitin. Oivalsin, ettei ole mitään valmista kaavaa, jota kirjailijan on noudatettava, vaan jokainen löytää teokselleen juuri sen teoksen vaatiman prosessin ja työtavat.
Olin iloisesti yllättynyt, että materiaalin paino lopulta auttoi myös maailmanrakennuksessa ja henkilöihin tutustumisessa. Tutkin eniten internetistä löytyviä tietoja Amelia Earhartista, mutta luin myös joitakin hänestä kirjoitettuja elämäkertoja ja hänen itsensä kirjoittaman kirjan. Sekin tutkimus oli hyvin intuitiivista, poimin materiaalista itselleni säkenöiviä kohtia ja tapahtumia, joita lähdin enemmän syventämään ja annoin niiden kasvaa kohti sitä, minkä tunsin tärkeäksi. Tulevaisuuteen liittyvää tutkimusta tein tietysti myös, luin ilmastonmuutosta käsitteleviä teoksia ja tutkimuksia, erityisesti pohjoiseen Suomeen kohdistuvista ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Kuvataiteilijan veistosprosessiin liittyen haastattelin kuvataiteilijoita ja lumen kasvattamiseen liittyviä kehitelmiä testasin kasvibiologiasta tietävillä asiantuntijoilla, vaikka nekään eivät tietenkään millään muotoa tieteellisesti aukottomia teorioita ole.
Erityisesti mieleeni jäivät lumesta ja lumihiutaleista kirjoitetut, upeat kotimaiset ja ulkomaiset tietoteokset. Lumesta avautui aivan uusi, kiehtova maailma, ja se alkoi saada omassakin mielessäni maagisia sävyjä. Sekin oli yllättävää, että Amelia kirjoitti runoja ja halusi julkaista tekstejään salanimellä. Kirjoittaminen oli Amelialle hieman sama kuin lentäminen – vapautta ja itsensä ilmaisua. Se oli sykähdyttävä löytö!
Amelian luut -kirjassa leikitellään sivun asettelun kanssa esimerkiksi kohdissa, joissa luetellaan lumen eri nimityksiä. Oliko sinulle jo kirjoitusvaiheessa selvää, että nämä kohdat sommitellaan eri tavalla vai syntyikö tämä idea kustantamon puolelta?
Kyllä se oli oma ajatukseni. Näihin muutamiin kohtiin tuntui luontevalta asemoida teksti kuvalliseenkin muotoon sisällön johdattelemana.
Kirjassa Amelia nimeää saaren, jolle hän haaksirikkoutuu, Amelian luiksi. Miten tämä nimitys valikoitui kirjan nimeksi?
En ole ihan varma missä vaiheessa nimi Amelian luut vakiintui käsikirjoituksen työnimeksi, mutta muistelen, että todella varhaisessa vaiheessa. Ennen esitystaideteoksen valmistumista joka tapauksessa. Minulle on tyypillistä löytää teoksen nimi ennen kuin tekstimassaa on kovinkaan paljoa. Sattumalta työnimet ovat myös päätyneet lopullisten teosten nimeksi, niin myös tässä. Amelian luut tuntui sopivan kuvaamaan sekä konkreettisia kadonneita luita ja Amelian suhdetta lentokoneeseensa Electraan, mutta myös symboloimaan tulevaisuuden henkilöiden suhdetta katoamiseen ja etsimiseen.
Kahden romaanin lisäksi olet julkaissut myös runo-valokuvateoksen Sinä kutsut minut (2021) valokuvaaja Marcos Katzin kanssa. Millaista oli yhdistää kaksi eri taiteenlajia? Kumpi syntyi ensin, runot vai valokuvat? ¨
Olen todella mielelläni mukana monitaiteellisissa työryhmissä, ja tällainen runoa ja valokuvaa yhdistävä projekti oli mielenkiintoinen! Osa teoksemme runoista ja valokuvista oli myös esillä näyttelyssä Oulun taidemuseolla. Halusin kokeilla kuviin ja kuvien inspiroimana kirjoittamista, ja pari vuotta sitten kaipasin runojen pariin proosan kirjoittamisen jälkeen, joten ehdotin Marcosille yhteistyötä. Lopulta tekstini eivät niinkään kommentoineet hänen kuviaan, tai syntyneet suoraan kuvien pareiksi, vaan poimin kuvien tunnelmia ja molempia meitä kiinnostavaa rakkaus-teemaa teksteihini. Molemmat muotoutuivat mielestämme omanlaisiksi kokonaisuuksikseen, jotka kuitenkin ovat dialogissa toistensa kanssa.
Millainen kirjoittaja olet? Harrastatko juonikaavioita ja tarinan etukäteissuunnittelua vai paljastuvatko kirjan tapahtumat sinulle vasta kirjoittaessa?
Näistä kahdesta vaihtoehdosta olen ehdottomasti tuo jälkimmäinen. Yksi parhaita asioita kirjoittamisessa on yllättyä itsekin! Ajattelen, että minulla voi olla toiveita tekstin suuntaan, mutta tekstin ja henkilöiden on löydettävä oma olemisen tapansa, kielensä ja polkunsa kuitenkin. Toisaalta olisi kyllä joskus hauskaa kokeilla täysin päinvastaista tekemisen tapaa; kirjoittaa hyvin etukäteen rakennettu juonivetoinen, koukuttava tarina, jossa voisi olla vaikkapa jokin menetelmällisen kirjoittamisen väline. Sekin voisi tuoda mielenkiintoisia oivalluksia, kuten yleensäkin rajoitteet tai menetelmällisyys kirjoittamiseen tuovat.
Suurimmalla osalla kirjoittajilla on hyviä ja huonoja kirjoittamispäiviä. Hyvänä päivänä kaikki sujuu ja kirjoittamisesta saa valtavasti energiaa, kun taas pahimpina päivinä teksti takkuaa ja jokainen sana on työn takana. Millainen on oma suhtautumisesi kirjoittamiseen? Mistä löydät intoa jatkaa, silloin kun kirjoittaminen ei suju?
Nykyisin kirjoittaminen on minulle työtä. Mutta on se myös levon ja rentoutumisen ja itseni ilmaisun kanava. Kirjoitan päiväkirjaa sekä muistikirjaan että tietokoneelle, ja teen kirjoitusharjoituksia ja osallistun erilaisille kursseille ja työpajoihin niin sanotusti huvikseni. Niistä saa uusia näkökulmia ja tekemisen tapoja!
Olen opetellut kirjoittamaan “vain jotain”, ikään kuin itseni ohi. Etten ota tekemistä niin kamalan vakavasti. Sanon itselleni, että minähän vain kokeilen. Kokeillessa ei tarvitse onnistua, kokeilu on leikkiä ja kokeillessa harhapolut ja huonot sanavalinnat eivät ole epäonnistumisia vaan arvokkaita harjoituksia, sormien virittämistä näppäimistölle tai kielen virittämistä uusille taajuuksille.
Usein olen uhkaillut itseäni kirjoittamisen lopettamisella. Tai haaveillut siitä. Sitten totean, että voin lopettaa jos tahdon. Kukaan ei pakota minua kirjoittamaan. Ja siitä se sitten taas lähtee jossain vaiheessa. Kovin montaa päivää en pysty olemaan kirjoittamatta ihan mitään, kirjoitan sitten vaikka sitä päiväkirjaa tai ostoslistoja. Ja luen, tietysti. Silloin kun oma taiteellinen työ on seis, otan kirjan kirjahyllystäni ja luen. Se auttaa lähes aina! Myös sen hyväksyminen, että suvantovaiheet ja hiljaisuudet kuuluvat kirjoittamiseen ja ylipäänsä luovaan työhön, auttaa. Hiljaisuudessa asiat kypsyvät.
Millainen on ihannekirjoituspäiväsi?
Saisin herätä hyvin nukutun yön jälkeen virkeänä ja yksin jostain eri paikasta kuin kotoa, ehkä residenssistä tai sellaisena toimivasta tilasta. Ei tarvitsisi puhua kenellekään, saisin kirjoittaa ensin aamusivut ja juoda aamukahvia. Siirtyisin siitä lukemaan jotain omaan tekstiini liittyvää, jotain joka saisi kirjoittamisen liikkeelle. Kirjoittaisin pari tuntia keskittyneesti. Sitten kävisin kävelyllä ja lounastaisin jotain jonkun toisen tekemää, ravitsevaa ruokaa. Jatkaisin kirjoittamista tai editoimista vielä pari tuntia. Tässä vaiheessa kuvaan voisi tulla muita ihmisiä, joiden kanssa voisin keskustella tulisesti jostain kiinnostavasta aiheesta ja kuunnella muita. Illalla pääsisin vielä saunaan ja uimaan luonnonvesiin.
Mitä seuraavaksi kirjoittamisen saralta? Onko työn alla jo uusi käsikirjoitus?
Olen kirjoittanut seuraavaa teostani viime syksystä saakka. Ensimmäinen versio on vielä muotoutumassa, joten suojelen prosessia enkä kerro vielä julkisesti siitä sen enempää, mutta tulossa on kuitenkin jotain lajienvälistä, minulle tekijänä uudenlaista.
Minna Mikkosen kotisivut: https://minnamikkonen.com/
Sarjan aikaisemmat haastattelut: Kurkistus prosessiin