Kurkistus prosessiin: kirjailija Petra Rautiainen

Petra Rautiaisen esikoisteos Tuhkaan piirretty maa ilmestyi Otavalta elokuussa 2020. Huiman vastaanoton saaneen esikoisteoksen käännösoikeudet myytiin viidelle kielialueelle jo ennen kirjan ilmestymistä ja ilmestymisensä jälkeen kielialueita on tullut muutama lisää.

Hei Petra. Esittelisitkö itsesi blogin lukijoille ja kertoisitko mistä esikoisteoksesi kertoo?

Hei! Olen Petra Rautiainen (s.1988), alun alkaen Pohjois-Savosta kotoisin oleva kirjailija. Esikoisromaanini sijoittuu natsi-Saksan vankileirille Inarissa ja Lapin jälleenrakennusaikaan ja käsittelen mm. saamelaisten kolonialismia/pakkosuomalaistamista ja suomalaista fasismia.

Mistä tämä kirja sai alkunsa?

Alkusysäys oli kysymys siitä mitä omille ukeilleni oli tapahtunut. Toinen heistä pakeni Lappiin asumaan, toinen oli sodan aikana vankilasssa.

Mikä oli ensimmäinen lause, jonka kirjoitit käsikirjoitukseen ja löytyykö se vielä julkaistussa kirjassa?

Itseasiassa ensimmäiset lauseet tätä kirjaa varten ei ole enää tuossa, koska romaani alkoi kohtauksessa, jossa päähenkilö (Olavin esi-hahmo, joka ei ollut vielä Olavi) matkasi Lappiin. Mutta! Teoksessa on yksi lause, joka on ollut matkassani jo vuodesta 2010 asti jolloin opiskelin Kirjoittamisen perusopintokokonaisuutta Jyväskylän yliopistossa. Lause menee näin. ”Ratakiskot rautaa, ruosteista kitkaa. Maassa kuolleita oksia. Maahan maatunut kyltti. Nimeä ei nähnyt, mutta tiesi.   Hän oli ylittänyt viimeisen rajan.”

Kirjoitit ainakin osan käsikirjoituksestasi ollessasi vielä päivätöissä. Miten löysit aikaa ja energiaa kirjoittaa päivätyön ohessa?

Kirjoitin iltaisin ja aamuisin, ja töissä tauoilla. Kirjoittaminen vaatii aikaa, pitkäjänteisyyttä ja säännöllisyyttä. Olen ilmeisesti aika nopea kirjoittaja, joten aikaa löytyi aina myös muuhunkin. Erityisesti muu elämä on myös tärkeää kirjailijan ammatin kannalta, sillä silloin syntyy usein inspiraatioita ja saa elävästä elämästä tarinoita kirjaan.

Olet nykyisin täysipäiväinen kirjailija. Miten tämä on vaikuttanut työskentelyprosessiisi?

Käytännössä mulla on nyt enemmän aikaa lorvia. Tuntuu että yhtäkkiä minulla on käsissä kamalan paljon aikaa. Kun aiemmin oli töissä, hoiti muita asioita, tapasi ystäviä, matkusteli, — nyt mulla onkin yhtäkkiä aikaa kirjoittaa – tuntuu tosi oudolta! Lorvailu ei myöskään ole huono asia! Kirjailijat tarvitsevat aikaa levätä ja tylsistyä koska luovuus syntyy sellaisissa hetkissä. Kirjoittamisessa on kaksi eri osaa: on se kun tarina syntyy ja se kun sitä editoidaan. Näennäisen, fyysisen laiskottelun tuloksena usein syntyy tarina, eli aivot eivät laiskottele, vaan ne tekevät töitä. Katson myös paljon sarjoja ja luen, ja se on erittäin tärkeätä oman ammattitaidon kehittämisessä ja ylläpitämisessä. Näihin minulla on enemmän nyt aikaa ja saan tehdä sitä milloin haluan ja hyvällä omatunnolla ja se tuntuu ihanalta.

Olen myös luonteeltani selkeästi yrittäjähenkinen, minulla ei ole ongelmia organisoida päivääni ja saan tehtävät aina tehtyä ajoissa ja itseasiassa aina ennen sovittua deadlineä. Nautin suuresti siitä vapaudesta että saan käytännössä tehdä mitä haluan, voin kirjoittaa yhden päivän ajan vaikka 12 tuntia, ja voin seuraavana päivänä ottaa paljon rennommin. Voin lähteä kävelylle silloin kun huvittaa. Minä määrään päivätahtini. Monillehan vapaa kirjoittaminen ilman deadlineä tai suunniteltuja aikatauluja tuntuu kauhealta, mutta minulle se toimii täydellisesti.

Tuhkaan piirretyssä maassa kuvataan lapin vankileirejä hyvinkin groteskisti. Mitä tiesit aiheesta ennen kuin lähdit kirjoittamaan siitä? Millaista taustatutkimusta teit käsikirjoitusta varten ja mistä lähdit liikkeelle?

On vaatinut tosi paljon taustatyötä. Vitsailen välillä että en varmaan tule tekemään edes väitöskirjaani varten näin paljon taustatyötä kun romaaniani varten – tai ainakin tämä on vaatinut yhtä paljon ammattitaitoista taustatyötä kuin minkä tahansa tutkimuksen tekeminen vaatii. Toisaalta itse olen pitänyt taustatyötä tärkeänä ja siksi olen tehnyt sen perusteellisesti. Lapin vankileireistä (natsien) ei juuri tiedetty paljoakaan ennen 2018 ilmestynyttä Oula Seitsesen väitöskirjaa, olen ollut häneen yhteydessä romaanini kirjoittamisprosessissa ja myös jonkin verran haastatellut paikallistaväestöä vuosien aikana yleisestä kiinnostuksesta, ja jota myöhemmin pystyin käyttämään romaaniani varten.

Olet puhunut avoimesti lukihäiriöstäsi Kirjailija.blog (linkki), (Anna-lehti 33/2020). Ennen kustannussopimuksen syntymistä opiskelit luovaa kirjoittamista ja sait yhdeltä opettajaltasi palautetta, ettei tekstiäsi tulla ikinä julkaisemaan. Mistä sait voimia jatkaa kirjoittamista ikävän palautteen jälkeen? Miten uskalsit siitä huolimatta lähettää tekstin kustantamoille?

Se tuntui kamalalta. Lukihäiriö on ollut aina se ensimmäinen asia johon on kiinnitetty huomiota. Harvoin on muistettu kehua tapaani kirjoittaa, ehkä siksi, että Suomessa ei esimerkiksi lapsuudessa ole ollut positiivisiin asioihin keskittyvää palautekulttuuri. Kehut ikään kuin unohdetaan. Näin ollen käsitykseni omasta kirjoittamisesti pohjautui siihen että en osaa kirjoittaa.  Kaikki tämä tulee takaisin aina kun joku kommentoi tekstiäni. Mielestäni tämä on luovan kirjoittamisen prosessissa ahdasmielistä ajattelua ja kaiken lisäksi –  todistetusti – kyseinen henkilö ei voinut olla enempää väärässä.

Olen luonteeltani ehkä aika määrätietoinen ja sinnikäs. En anna helposti periksi asioissa joita oikeasti haluan. Ehkä merkittävin piirre kuitenkin on se, että en vaadi itseltäni täydellisyyttä. Pystyn hyväksymään sen, että minun tekstini on mitä se on, tärkeintä on, että yritän parhaani ja se riittää minulle ja kun se riittää minulle, sen pitäisi riittää myös jollekin muulle. Jos se ei riitä esimerkiksi kustantamoon, silloin se ei riitä, se pitää hyväksyä ja joko tehdä enemmän työtä tai jatkaa elämässä eteenpäin. Enempään en pysty. Halusin yrittää ja pistin kaiken peliin. Yksinkertaisesti en olisi voinut elää sovussa itseni kanssa, jos en olisi yrittänyt tehdä jotain, josta nautin ja tavoitella siitä elämäntapaa, joka itseasiassa sopii tosi hyvin luonteelleni.

Millainen prosessi kustannussopimuksen saaminen oli?

Hmm. Minulle se kävi nii nopeasti, että mun on vaikea puhua prosessista. Kirjoitin käsikirjoituksen, pistin sen kustantamoon, tavattiin kustannustoimittajan kanssa, keskusteltiin vähän ja sain sopimuksen samalla tapaamisella. Tiedän monilla että saattaa mennä useampi vuosi, että saa sopimuksen. Heillä saattaa olla keskusteluyhteys kustantamoon, kustantaja saattaa antaa kommentteja kuten: ”teen nämä ja nämä korjausket” ja katsotaan sitten. Kustannussopimuksen saaminen on jokatapauksessa pitkä prosessi: yleensä hakijalla pitää olla valmis käsikirjoitukset, jonka perusteella kustantamo tekee päätöksen.

Kuinka helposti tai vaikeasti kirjan nimi syntyi? Oliko nimi sinun ehdotuksesi vai kustantajan?

Meillä oli käytössä aluksi mun työnimi ”Kirkonrakentaja”, mutta en lopulta ollut tyytyväinen siihen – sillä se ei kuvastanut kirjan sisältöä tarpeeksi. Rakastan esimerkiksi Timo K. Mukan ”Maa on syntinen laulu” – kirjan nimeä ja halusin jotain samanlaista. Sanat Tuhka ja maa olivat ehdotuksena itseltäni, mutta lopullinen nimi keksittiin kustantamossani ja se tietenkin kulki minun kauttani ja hyväksyin sen hetken makustelun jälkeen.

Millaista palautetta sait kustannustoimittajaltasi ja onko teksti muuttunut paljon kustantamisprosessin aikana?

Heh! Olin tehnyt ison työn ennen kustannussopimusta ja ajattelin että minulla ei ole enää mitään annettavaa käsikirjoitukselle. Siitä huolimatta voisi sanoa että oikea työ alkaa vasta kun saa kustannussopimuksen. Esimerkiksi päiväkirjamuotoon kirjroitetut teksti eivät olleet päiväkirjamuodossa, tämä oli yksi kustannustoimittajan ehdotus johon suostuminen oli minulle aluksi vaikeaa. Mutta kokeiltuani sitä totesin, että hän on täysin oikeassa. Tarina kulki silloin paremmin. Se oli todella iso prosessi muuttaa nuo tekstit päiväkirjaksi, sopeutua että nyt minulla onkin erilainen kertoja erilaisella positiolla. Isoin asia jonka olen oppinut kirjaa kirjoittaessa on se, että kaiken pitää palvella juonta. Tämän vuoksi poistin esimerkiksi myös noin viisi henkilöhahmoa jotka olivat erittäin merkittäviä. Viimeisimmän poiston tein maaliskuussa 2020 vain muutama kuukausi lopullisen version palauttamista, ja nämä vaikutti kirjaan todella paljon – koko kirja pitää kirjoittaa käytännössä uudestaan, kun henkilöhahmoa ei ollut ja sen täyttämä aukko piti täyttää jotenkin. Pelkästin mitä kustannustoimittaja sanoo sillä hahmo oli ollut hänellekin tärkeä, mutta lopulta myös hän oli täysin samaa mieltä kanssani: tarina kulki paremmin ilman häntä. Sanonta Kill your darlings pitää siis paikkansa ja kirjoittaessa pitää mennä pois mukavuusalueiltaan ja tehdä isoja, vaikeita ratkaisuja jos tarina sitä vaatii.

Miten kustannustoimittajasi on suhtautunut lukihäiriöön? Se ei kuitenkaan ole ollut este julkaisemiselle tai kirjan menestykselle.

Kustannustoimittajani on ihanin ihminen jonka tiedän! Koko kustantamon tiimi on ollut todella kannustava ja sanoneet heti alusta asti, että tekstini on laadukasta ja hyvää ja he eivät ole kiinnittäneet huomiota kielioppivirheisiin. Teksti kuitenkin oikoluetaan ennen kuin se menee painoon ja kaikilla on virheitä! Kuka tahansa osaa kirjoittaa oikeaa kieltä, mutta vetävän, syvällisen, tarinan kirjoittaminen – se vasta on taitolaji.

Mitäs seuraavaksi? Joko mielessä pyörii jo uusi tarina?

Kyllä! kaksikin. Kirjoitan tällä hetkellä toista romaaniani ja samalla hieman työstän kolmatta. Haaveenani on jatkaa kirjailijan elämää. En tarvitse mainetta ja kunniaa, eikä ole väliksi tulenko rikkaaksi. Tärkeintä mulle on se, että saan kirjoittaa työkseni, elää tätä elämää, oppia ja että pystyisin elättämään itseni (ja pienen kääpiövillakoira Ruskan) tällä työllä.

2 Replies to “Kurkistus prosessiin: kirjailija Petra Rautiainen”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *