Epäonnistunut nanoprojekti on jo siinä vaiheessa, että mielessä alkaa olemaan enemmän kapasiteettiä uudelle käsikirjoitukselle. Tämä on tarkoittanut tilan raivaamista. Päätöstä purkaa liian pitkäksi venähtänyt kirjaston varausjono tiputtamalla pois (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) kaikki ne kirjat, jotka eivät tue tai liity jotenkin uuteen käsikirjoitukseen. Tämä on tarkoittanut myös syvempiä sukelluksia taustatutkimukseen, Amazon kirjaostoksista haaveilemista ja jatkuvaa vilkuilua kirjahyllyn suuntaan, jossa odottaa kasa käsikirjoitusta sivuavia kirjoja. Tilan raivaaminen on tarkoittanut myös sitä, etten ole lainkaan kuikuillut kustantamojen syyskatalogeja, koska se johtaisi vääjäämättä uusiin varauksiin.
Viime lauantaina kaadoin kahvit termariin, otin kirjoitusvihon mukaani ja suuntasin pihalle. Halusin nähdä, osaisinko kirjoittaa uuden projektin prologin, kun mielessä oli vain aloituslause ja yksi taustatutkimuksesta poimittu fakta. Sain aikaan jotain. Ei mitään kovin kaunista, mutta ei tekstin ensimmäisen version tarvitsekaan olla. Eilen palkitsin itseni ja otin raakatekstin käsittelyyn. Tuntui hyvältä kirjoittaa jotain ihan uutta. Uuden työn aloittamisessa on aina omat jännitteensä, kun ei voi koskaan tietää, löytää teksti äänensä. Eilisen jälkeen olen kuitenkin toiveikas ja tänään (kunhan säätiedote ei vaan pitäisi paikkansa), voisin kaivaa taas termarin esille ja suunnata pihalle.