Ilo syntyy pienistä asioista: pitkistä yöunista, aamun ensimmäisestä kahvikupillisesta tai siitä kun saa pelata koko viikonlopun ilman turhia häiriöitä. Ilo löytyy myös kirjoittamisesta (silloin kun se sujuu).
En tiedä mikä blokki särkyi messuviikonloppuna tai edes miksi. Ehkä syynä oli tyhjät tunnit vieraassa talossa, aamupalatreffit puolison kanssa, kirjamessujen humu tai kaikki ne kiinnostavat keskustelut, joita pääsi seuraamaan. Ehkä blokki särkyi, kun näki toisen iloitsevan palkintoehdokkuudesta tai mukavista kahvitreffeistä kirjoittavan ystävän kanssa. Viimeisen parin viikon aikana olen jännittänyt, pettynyt ja tehnyt vaikeita päätöksiä ja kaiken sen keskellä olen myös kirjoittanut. Olen kirjoittanut uutta ja editoinut vanhaa. Tekstiä on syntynyt alle tunnin pätkissä heräämisen ja aamupalan välissä sekä muutamassa pidemmässä rupeamassa.
Kellotorni makaa nyt kustannustoimittajan sähköpostissa ja epäonnistunut nanoprojekti jatkaa edistymistään. Olen suunnitellut seuraavat kuusi lukua valmiiksi, mutta sen jälkeen kaikki on vielä avointa. Tiedän tarinan synkimmän hetken ja minulla on jotain aavistuksen tapaista sen ympärillä olevista tapahtumista, mutta ei mitään kunnon suunnitelmaa miten päästä sinne asti tai miten selvitä synkimmästä hetkestä tarinan loppuun.
Koska epäonnistunut nanoprojekti on lastenkirja olen arvioinut sen sanamääräksi 20 tuhatta sanaa. Jos tuijotan tätä arvioitua sanamäärää olen jo puolessa välissä. Jos tuijotan juonisuunnitelmaa ja mietin, mitä kaikkea tässä pitäisi vielä tapahtua ennen loppua, niin puoleen väliin taitaa olla vielä matkaa.