Siitä on niin kauan, kun ihastuin viimeksi kirjaan yhtä vahvasti kuin tähän Johanna Holmströmin Märta Tikkasen elämäkertaan. Rakastuin kirjaan heti ensisivulta ja vasta viimeisten viidenkymmenen sivun paikkeilla, huomasin potevani aavistuksen taisteluväsymystä.
Olen vinkannut tätä kirjaa ihan kaikille: työkavereille, perheelle, tuttaville sekä kaikille niille onnettomille, jotka erehtyivät puhumaan minulle kirjoista. Jostain syystä minulla on ollut valtava tarve puhua tästä kirjasta ja vaikka en yleensä kirjoita blogiin kirja-arvioita, niin tämän kohdalla ajattelin tehdä poikkeuksen.
Johanna Holmströmin kirja ei ole siinä mielessä aivan tavallinen elämäkerta, että se ei ole täysin kronologinen tapahtumaketju Märta Tikkasen elämästä. Eikä se ole myöskään täysin tietokirjamaisesti kirjoitettu. Se on kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden hybridi, ehkä autofiktiota, jos toisen elämästä voi sellaista kirjoittaa. Perinteistä rakennetta rikkoo myös se, että Holmström kirjoittaa itsensä mukaan tähän kirjaan. Ei fiktiivisenä hahmona Märtan elämään, mutta kirjailijana, joka kirjoittaa Märtan elämänkertaa. Kirja keskittyy tietysti enimmäkseen Märtaan, mutta aina välillä Holmström vetää lukijan nykyhetkeen ja avaa heille kirjan kirjoittamisprosessia. Hän kertoo keskusteluistaan Märtan ja hänen lapsiensa kanssa, taustatutkimuksesta, vierailuistaan arkistoissa ja peilaa Märtan elämää ja avioliittoa omiin kokemuksiinsa.
Ensimmäisellä tapaamiskerrallaan Märtan kanssa Holmströmn kertoo hänelle valheen, jota ei silloin tiennyt vielä valheeksi
Kun ensimmäistä kertaa tapasin Märtan Sanitäärinkadulla, valehtelin hänelle. Se ei ollut tietoista, eikä se sillä hetkellä edes ollut vale. …
Mikä se vale oli? Minun repliikkini: ”Tässä kirjassa keskitytään vain sinuun ja sinun kirjoihisi. Kirja ei kerro Henrikistä.”
Märta hymyili ilosta säteillen ja sanoi: ”Voi kuinka hyvä! Vihdoinkin.”
…
Minä en mässäilisi alkoholismilla ja Henrikin ilkeilyillä. En haksahtaisi kuvaan ”nerosta”, joka eteeni oli taustatyötä tehdessäni piirtynyt. Pitäisin Henrikin kokonaan taka-alalla ja ehkä sivuaisin häntä lauseella tai pari. Yhden luvun voisin hänelle mahdollisesti omistaa, jos olisi pakko.
Luettuani tämän kirjan ymmärrän nyt, miksei Holmström voinut pitää lupaustaan. Märtasta on mahdotonta kirjoittaa ilman Henrikiä. Ei vain siksi, että he olivat naimisissa, vaan koska (niin ikävältä kuin se kuulostaakin), se avioliittohelvetti missä Märta eli, vaikutti niin vahvasti hänen kirjalliseen tuotantoonsa.
Holmströmin tapa kirjoittaa tätä kirjaa tulee varmasti jakamaan mielipiteitä ja Goodreads arvioita lukemalla huomaa, että kaikkia tämä tapa ei ole miellyttänyt. Itse pidin Holmströmin tavasta irrottaa lukija välillä Märtan elämästä ja palauttaa heidät nykyhetkeen. Ne olivat tervetulleita hengähdystaukoja varsinkin siinä vaiheessa, kun Märtan ja Henrikin avioliitto oli jälleen kerran syvässä kriisissään (jossa se oli melkein aina).
Pidin myös Holmströmin tavasta avata lukijalle 70-80 -lukujen poliittista ja kulttuurista ilmapiiriä ja miten konservatiivista se paikoin oli. En ollut aikaisemmin jostain syystä käsittänyt kuinka vihamielinen suomalainen yhteiskunta oli naisia kohtaan, varsinkin heitä, jotka eivät tyytyneet tavanomaiseen äidin ja vaimon rooliin. On niin helppo kauhistella mennyttä aikaa ja toistella kuin rikkinäistä mantraa, että se oli silloin ja nyt meillä menee hyvin. Meillä on vanhempainvapaita, kunnallista päivähoitoa ja yhteiskunta kannustaa naisia sekä opiskelemaan että töihin. Meillä on #metoo, rohkeus puhua seksuaalisesta väkivallasta sekä ilmapiiri, joka ei syyllistä seksuaalisen väkivallan uhreja. Meillä on siis kaikki hyvin, vai onko? No on, ainakin niille, jotka pysyvät nykyisissä raameissa eivätkä ole liian äänekkäitä.
Ennen Holmströmin kirjaa olin lukenut Märtalta Miestä ei voi raiskata sekä Vuosisadan rakkaustarina. Tiesin siis, että Henrik oli alkoholisti ja kauhea, mutta ennen tätä kirjaa en ollut tiennyt kuinka kauhea. Märta kuvailee Vuosisadan rakkaustarinassa yhden lyönnin, mutta on jälkeenpäin sanonut, ettei Henrik koskaan lyönyt häntä.
Mutta, mutta… kun ei kyse ole aina vain lyönneistä.
Maailmassa on (tai pitäisi olla) kaksi asiaa, joihin jokaisen pitäisi pystyä täysin luottamaan, eli omaan perheeseen ja puolisoon. Märtalla oli sellainen perhe, muttei sellaista puolisoa. Oli hämmentävää lukea, miten Henrik yhdellä kädellä tuki Märtan kirjoittamista: ymmärsi Märtan tarvetta kirjoittaa, vei käsikirjoituksen omalle kustannustoimittajalleen ja jännitti arvosteluja melkein enemmän kuin Märta. Ja samaan aikaan oli äärettömän mustasukkainen ajasta, jota Märta käytti kirjoittamiseensa, koska se oli kaikki aikaa, jota hän ei käyttänyt Henrikiin.
Ehkä mikä järkytti minua kaikista eniten, oli Henrikin ilkeämielisyys Märtaa kohtaan ja varsinkin hänen tapansa nöyryyttää vaimoaan julkisesti.
Koska kokemusta on myös toisenlaisestakin suhteesta, kuin tämä nykyinen missä olen, niin mietin lukiessani paljon myös mustasukkaisuutta, jatkuvaa varuillaan olemista, epäluottamusta, painostamista ja varsinkin jatkuvaa ahdistusta, kun toiseen ei uskaltanut luottaa. Ja aivan kuten moni muukin, minäkin mietin, että miten Märta jaksoi? Miksei hän lähtenyt? Olisinko minä jaksanut? Olisinko jäänyt? No en olisi ja enkä aikoinani jäänyt.
Märta tunnustaa, että hänen on ollut vaikea tottua sellaiseen, mikä on mukavaa mutta jokseenkin tasapaksuista ja tavallista, vaikka sellainen ehkä olisikin pidemmän päälle ollut hänelle hyväksi. Myrskyisään suhteeseen jää koukkuun kaiken sen alituisen draaman, haastavuuden ja adrenaliinin takia.
Itse otan mielelläni nykyisen tasapaksuisen ja tavallisen suhteeni. Ei tällaista mielenrauhaa voi mitata: ei rahalla, ei menestyksellä ei millään.
Tietenkin, on helppoa sanoa ulkopuolisena ja melkein 40 vuotta jälkikäteen, mitä Märtan olisi pitänyt tehdä. Varsinkin, kun huollettavanaan ei ole neljä lasta eikä tarvitse elää juuri siinä suhteessa tai sillä samaisena aikakautena.
Niin… ja ne lapset. Ehkä raastavinta kirjassa oli nyt jo aikuisten lasten jakamat kokemukset. Ja tämä on ehkä se, mikä oli vaikeinta käsittää. Miten Märta käytti lapsiaan syynä jäädä, kuin heidän olisi pitänyt olla hänen syynsä lähteä.
Ja kaikesta tästä huolimatta, kirja oli myös kaunis kuvaus vanhenemisesta ja naisten välisestä ystävyydestä. Solidaarisuudesta ja toisen tukemisesta, jossa harmaista hiuksista iloittiin ja toista kutsuttiin kauniiksi, kun kasvoilla oli ryppyjä.
Rankkuudestaan huolimatta, tämä oli upea kirja minkä lisäksi sain tästä aivan valtavasti kirjoitusenergiaa. Aina, kun en lukenut tätä halusin lukea ja kun luin halusin kirjoittaa.