Blogissa on ollut viime aikoina hiukan hiljaisenpuoleista, koska maalis- ja huhtikuu ovat menneet enimmäkseen editoidessa. Kustannustoimittajan kommentit tipahtivat sähköpostiin helmikuussa ja deadline oli huhtikuun puolessavälissä. Ensimmäiset pari viikkoa annoin kommenttien hautua ja maaliskuun alussa kaivoin käsikirjoituksen esille. Viime viikolla tuli sitten mailia, että hyvältä näyttää ja että lisäkommentit tulevat viikolla 19.
Uusi deadline tarkoitti kolmen viikon taukoa. Näiden kolmen viikon aikana minun on tarkoitus lukea ja kommentoida yhden kirjoittavan kaverin dekkarikässäriä (kesken) ja toisen kaverin tietokirjakässäriä (saan sen ensi viikolla). Omien projektien kohdalla kolmen viikon vapaa tarkoittaa paluuta Projekti Kahdeksan pariin. Tähän mennessä olen kerinyt säätämään juonisuunnitelmaa, kirjoittanut uutta tekstiä kahden luvun verran ja käyttänyt aivan liian paljon aikaa kuvaillessani mustelmaa, remonttifirman logoa ja saman firman nettisivuja. Nyt editoiminen jumittaa keskustelussa, jota en osaa vielä viedä eteenpäin.
Pakko myöntää, että on ollut hiukan karua hypätä pitkälle editoidusta käsikirjoituksesta tekstiin, jonka parhaat kohdat ovat hädin tuskin ensimmäisessä versiossa. Epäonnistunutta nanoprojektia editoidessa olen miettinyt monesti, miten ihmeessä olen saanut jotain näin hyvää aikaiseksi? Projekti Kahdeksan kohdalla olen taas ihmetellyt enimmäkseen sitä, miten ikinä tulen koskaan saamaan tekstin lähellekään samaa tasoa? Lohtua tuo vain muisto siitä, ettei Epäonnistuneen nanoprojektin teksti ollut yhtään sen tasokkaampaa, kun rämmin käsikirjoituksen loppuun ensimmäistä kertaa.
Kolmesta viikosta on jäljellä vielä kaksi ja jos haluan saavuttaa tavoitteeni Projekti Kahdeksan suhteen, niin se tarkoittaa vielä viiden luvun editoimista ja neljän kirjoittamista. Teoriassa täysin mahdollinen tavoite, mutta käytännössä ei välttämättä. Oikeastaan jos saisin edes ne editoinnit tehtyä, olisin ihan tyytyväinen.